Bosnia Hertsegovina lasten kanssa

 Sarajevo ja Mostar

Sarajevo

Reitti Kotorilta Sarajevoon oli tosiaan varsin vaikuttava. Jos sen ajamiseen tarjoutuu joskus mahdollisuus, niin kannattaa tarttua siihen. 

Rajamuodollisuudet sujuivat kohtalaisen helposti. Kovin kiinnostuneita eivät tuntuneet olevan meistä ja nopeiden passintarkastusten jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa.

Heti Bosnian puolelle siirryttäessä teiden kunto heikkeni. Jos tiet olivat siihen asti olleet kapeita ja kiemuraisia, niin sitä ne olivat Bosniankin puolella, mutta sen lisäksi asfaltti oli kuin tilkkutäkkimäisesti asfaltinjämistä koottu kuoppainen ja huonokuntoinen tie. Ja jos Montenegron puolella ajotyyli oli varsin ronski, niin Bosnian puolella se meni pahemmaksi. Ajettiin kovaa eikä pahemmin väistelty. Ikään kuin vastakkain kohtaavat autoilijat ottaisivat mittaa toisistaan, kumpi uskaltaa olla väistämättä. Me emme tuohon kisaan lähteneet ja mieluummin väistimme sivuun.

Ajoimme Fočan kautta. Siellä on muuten kaupungista eteenpäin kohti Sarajevoa suunnattaessa iso parkkipaikka, jonka vieressä on iso huoltoasema, kauppa ja kohtalaisen siistit vessat. Pysähdyspaikka on joenvarressa.

Olimme lukeneet, että Sarajevon vanhassa kaupungissa ei kannata liikkua autolla. Meillä oli majoitus vanhassa kaupungissa ja siihen kuului ilmainen autopaikka autotallissa. Olimme Kotorilla olimme jo tottuneet taas ajelemaan kapeita katuja, mutta Sarajevon vanha kaupunki oli siltikin omaa luokkaansa. Niiden rinnalla Vanhan Porvoon kadutkin alkoivat tuntumaan väljiltä. Sokkeloisia kapeita katuja, jotka olivat kaiken lisäksi jyrkkiä ja kaksisuuntaisia. 

Majoittaja kertoi, että silti kaikilla sarajevolaisilla on oma auto ja perheissä usein useampikin auto. Talvisin ei käytetä välttämättä talvirenkaita eli onnettomuuksia on paljon.

Kun saimme auton talliin, mikä sekin oli jo aika jännittävä kokemus todella ahtaissa tiloissa, emme sitä ottaneet käyttöön sinä aikana, kun olimme Sarajevossa. Majoituspaikastamme oli kävelymatka vanhan kaupungin ytimeen, joten emme autoa tarvinneet. Pääsimme kävellen kauppoihin ja nähtävyyksille.

M oli aloittanut oksentamisen Zabljakissa. Arvatenkin tauti jatkoi matkaansa perheessämme niin, että seuraavana vuorossa oli A. Sen jälkeen Mammi ja vielä Isimies. Mammi ja Isimies aloittivat sairastamisen lähtöpäivänä. Sairastaminen rajoitti aika paljon tekemistä ja näkemistä.

Ensimmäisinä päivinä lämpöä oli yli 30 astetta. Sekin rajoitti vähän jaksamista kävelemisen osalta. Seuraavina päivinä viileni huomattavasti ja kaupungissa odotetut sateet alkoivat. Meille nimittäin valkeni ensimmäisen yön jälkeen, että elokuun lopusta alkaen Sarajevossa on rajoitettu vedenjakelua niin, että yöaikaan ei vettä tule hanoista lainkaan. Tämä johtuu siitä, että Sarajevossa on ollut edeltävä talvi poikkeuksellisen kuiva ja vähäluminen ja kesä puolestaan poikkeuksellisen kuuma ja kuiva. Kovat helteet olivat jatkuneet yli 2 kuukautta ja pohjavesivarannot olivat laskeneet kriittisen rajalle. Oli siis ymmärrettävää, että kaupungissa sateita odotettiin. Paikallisillekin kuitenkin tällainen lämpötilan pudotus - yli 30 asteesta 10 asteen tienoille - oli täysin poikkeuksellista.

Vatsataudin kannalta tuo veden rajoitettu jakelu aiheutti hieman haasteita. Vatsatauti kun ei katso kelloa ja vedenjakelua. 

Majapaikkamme oli tosiaan vanhan kaupungin sydämessä, Guest house Hendek. Majoittaja oli valtavan ystävällinen ja palvelualtis. Hän kertoi mielellään kaupungistaan ja antoi vinkkejä, minne mennä. Olimme alunperin varanneet eri majoituksen - vähän huolimattomasti. Onneksi tarkistimme, sillä siinä majapaikassa ei ollut ilmastointia ja tupakointi oli sallittu. Peruimme sen ja vaihdoimme Hendekiin. Hendekissä tupakointi oli kielletty, mutta niin sielläkin haisi tupakka toisessa kerroksessa. Tupakointi tuntuu olevan varsin yleinen harrastus Balkanilla. Onneksi majoituimme kolmannessa kerroksessa, jossa hajua oli vähemmän. Kiva lisä oli, että majoituspaikalla oli oma jumppahuone, jossa kävimme jumppailemassa lastenkin kanssa.

Vanhaa kaupunkia oli kiva kävellä ilman sen suurempaa määränpäätä. Kapeita, kauniita kujia, kahviloita, kojuja. Ainoa haittapuoli oli suuri ihmisten määrä sekä kävelyteiden puute.

Kävimme myös erinomaisessa War childhood-museossa, joka oli koostettu lasten näkökulmasta ja vierailevat lapset huomioiden. Näyttelyssä oli esillä tavaroita ihmisiltä, jotka olivat sodan aikaan lapsia sekä kerrottuna heidän tarinoitaan. Jouduimme valitettavasti lähtemään aika ripeästi museosta, sillä A aloitti siellä oksentamaan.

Isimies kävi lähes 3 tuntia kestäneellä opasretkellä vanhassa kaupungissa. Se oli ilmainen ja Isimiehen kertoman mukaan erinomainen kierros. Siinä pureuduttiin varsin kattavasti Sarajevon historiaan sekä siihen, miten se vaikuttaa nykypäivään.

5 päivää Sarajevossa tuntui olevan meille aivan riittävästi, ehkä liikaakin. Totesimme jälleen, että perheenä nautimme enemmän luontokohteista kuin kaupunkikohteista, vaikka kaupunkejakin on sopivassa määrin kiva kiertää.

Mostar

Sarajevosta lähdimme Mostariin. Lähtöpäivänä Isimies ja Mammi joutuivat selviämään vatsataudin kanssa pakkaamisen lomassa. Siitäkin selvittiin.

Tie Sarajevosta Mostariin olikin isoa tietä ja hyvässä kunnossa. Onneksi! Ei tarvinnut ajaa kiemuraista ja kuoppaista tietä samalla, kun pidättää oksennusta.

Mostarissa majoituimme aivan vanhan kaupungin kyljessä rauhallisella kadulla. A jatkoi vielä siellä oksentamista. Varauduimme jo siihen, että meidän täytyy viedä hänet lääkäriin, mikäli oksentaminen jatkuu 3 vuorokauden jälkeen. Onneksi oksentaminen loppui siihen.

Majoituspaikka oli ihana, rauhallinen, puhdas ja siisti. Juuri sitä, mitä toivoimme vatsataudin kourissa.

Koska olin niin heikkona vatsataudista, koko perheen kanssa Mostarin kiertäminen jäi vähän liiankin vähälle. Hitaasti laahustaen kävimme kuitenkin tutustumassa kaupunkiin siellä oleskelun aikana. Kävimme katsomassa täälläkin vanhaa kaupunkia sekä vanhan sillan, joka pommitettiin sodan aikana ja on sittemmin rakennettu uudelleen. Mostarin vanha kaupunki olisi ollut aivan superkaunis, mutta järkyttävä turistien määrä vei innon kiertää siellä.

Vahingossa osuimme tuolla kävelyreissulla jälleen sotamuseolle, jonne lapsilla oli into mennä. Varsinkin siellä esillä olleita videoita lapset katsoivat mieluusti. Jouduimme vain jälleen kerran käymään välillä ulkona haukkaamassa happea, kun A alkoi voimaan pahoin. Jouduimme myös vähän valikoimaan, mitä kaikkea lapsille kerroimme näyttelyssä, sillä emme halunneet herättää lapsissamme liiaksi pelkoa. No, ihan emme siinä onnistuneet, sillä A pohti illalla, että mitä jos sota tulee uudelleen, kun olemme matkalla siellä tai mitä jos sota tulee Suomeen. Ymmärrettäviä pohdintoja ja huolia ja niistä sitten jälleen juttelimme yhdessä.

Näimme paljon talojen seinissä luodinreikiä. Mostarissa oli jätetty paljon katukuvaan sodanaikaisia raunioita. Jopa siinä määrin, että jäin miettimään, pitääkö se liiaksi yllä lähihistorian raakuuksien muistamista ja estääkö se eteenpäin kulkemisen. Oma historiansa on kuitenkin tärkeä tuntea. Nyt työikäiset aikuiset ovat kokeneet sodan, ja sodan raakuudet kaikkinensa leimaavat heidän lähihistoriaansa. En tiedä, jäin vain pohtimaan.

Mostarissa olin odottanut muraalien etsimistä ja katselemista, sillä kaupunki on niistä kuuluisa. Siihen en pystynyt ja valitettavasti ne jäivät kokematta muutamaa satunnaista lukuunottamatta.

Yhteenvetona

Jos Montenegrossa varsinkin rannikolla puhuttiin hyvin englantia, niin Bosniassa siihen ei törmännyt. Paljon oli tilanteita, että paikalliset eivät edes yrittäneet kommunikoida muulla kielellä kuin omallaan.

Montenegrosta jäi pääpiirteittäin sellainen olo, että ihmiset ovat avuliaita ja ystävällisiä. En tiedä, mistä johtui, mutta samaa tunnetta ei Bosniasta jäänyt, vaikka majoittajamme olivatkin ystävällisiä ja palvelualttiita. Ihmiset vaikuttivat aika vakavilta ja ehkä varautuneiltakin. Ihmiset eivät hymyilleet esimerkiksi kaupassa. Jäin pohtimaan, johtuiko se jotenkin minusta itsestäni. Vaikutinko itse varautuneelta? Edustinko heille jotain sellaista, jonka vuoksi he käyttäytyvät varautuneesti tai epäluuloisesti?

Hintataso Bosniassa oli keskimäärin samaa luokkaa kuin Suomessa tai Montenegrossa. Liha ja leipä halvempaa kuin Suomessa, maitotuotteet kalliimpia.

Maistelimme paikallisia ruokia - cevapia sekä jälkiruokia. Jo Montenegron puolella huomasimme, että liha on varsin rasvaista ja sitä syödään paljon. Näin myös Bosniassa. Itselle paikallinen ruoka ei näyttäytynyt maukkaana ja vaikka sokerihiiri olenkin, niin myös jälkiruoat baklavaa myöten jäivät syömättä.

Vinkkinä muuten Balkanille, että kannattaa hankkia paikallinen sim-kortti. Suomalainen netti kun tulee siellä kalliiksi roaming-hintojen vuoksi. Sim-kortti maksoi 15 euroa ja toimi sekä Montenegrossa että Bosnia Hertsegovinassa (muttei Kroatiassa). Sillä hinnalla sai riittävästi gigatavuja pidemmäksikin aikaa kuin pariksi viikkoa, jos nyt ei tuhlaillen elele.